Ajatustenvirtaa, vain päättymätöntä juoksua.
Tiedättekö sen tunteen, kun on ihan pihalla paikassa, jonne on ollut aivan pakko mennä omasta mielestään siis? Mulle käy nykyään aina enemmän ja enemmän silleen. Nastolassa yleensä, kait se on mun oma vika tai sitten ei, en minä tiedä enää.
Olin siis tänään iloinen, koska leivottiin mummin kanssa leipää eikä se moittinut
kertaakaan. Mummo on kova moittimaan tai ainakin se siltä tuntu. Sieltä mun piti sit päästä lähtee Nastolaan soluun. Riparitapaamiseen oman riparini kanssa eli siis 2011 vuoden. Aattelin, että ois kiva päästä näkee vanhoi tuttui ja kavereit, kun mä en oikeestaa jaksa yksipuolisesti pitää yhteyttä
keneenkään. Tätä tää illanistuminen ei mulle oikeestaan tätä iloa tuottanu. Ehkä se johtuu mun omasta ihmisenä kasvamisena, mun hulludesta ja omanlaisesta huumorista tai siitä etten enää tunne niitä ihmisiä samalla tavalla, koska ei nähdä joka päivä. Musta on kiva viettää aikaa Nastolassa onhan täällä mun lapsuudenkoti ja muutenkin se oikea koti, mutta silti.
Tämä tunne on mulle tuttu ei mikää ventovieras, mutta yleensä se on mennyt ohi puolen tunnin kuluttua, mutta nykyään se on alituinen tuttava. Olen mä sitten meidän vanhan porukan eli yläasteen
aikasten kavereiden kanssa tai riparitapaamisissa nykyään tunne tulee myös seukkarilla, mikä oli mun turvapaikka aikaisemmin. Siellä tunsin oloni hyväksi oli sitten millai päivä tahansa. Tämä tunne on
siis yksinäisyys joukossa oli joukkio sitten minkä kokoinen tahansa. Varsikin nykyään mua ärsyttää tää valtavasti enkä voi käsittää, mistä se johtuu tai edes sitä miksi mun pitää aina änkee sellassiin
paikkoihin. Kai se on tää sisään ajettu kohteliaisuus joka ei anna periksi ees tilanteessa, jossa mua ei kutsuta paardeihin varsinkin musta tuntuu, että se on silloin epäkohteliasta, jos me ollaan oltu paardien pitäjän kanssa hyviäkin kavereita, mutta eihän mua voi kutsua, koska mä en ryyppää.
Miks mä ees tunnen tällässii tunteita, kun katkeruus, pettymys, kateus, epäoikeudenmukaisuus ja ärsyyntyminen? Mä aina kuvittelen, että kaikki on ok. Mutta ei tämän jälkeen, jos joku tulee mulle
selittää niist paatdeista mun sisällä kiehuu. Tiedän, ettei mulla oo oikeutta tuntee niin enkä ees haluais tunte niin, mutta niin vain käy. Mä en haluaisin tuntea niin, mutta niin vain käy ja sitten mun äänestä
kuulee sen, että mua ketuttaa ja kunnolla. Enhän mä mitää menetä, mutta silti.
Kai tää silmukka kohta irtoaa ja helpottaa ajan myötä. Varsinkin kun lähden takaisin Espooseen, missä voin hukuttaa kaiken treeneihin ja kouluun. Joskus haluisin vaan olla tunteeton kone vailla
ajatuksia. Jos vain päivän voisin tuntea itseni loistavaksi vailla huolen häivää. Jos voisin mä olla puolenhehraarin metsässä, mikä mikä maassa tai edes muumimaailmassa.
Huomenna on taas uusi päivä ja uusi alku.
Vähä myöhäs, mutta melkein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti